Tänä vuonna vietän ensimmäistä isänpäivää, jolloin oma isä ei ole läsnä. Viime vuonna vähän jälkeen isänpäivän hänen vointinsa heikkeni radikaalisesti ja hän nukkui rauhallisena ikuiseen uneen.

Isän valokuvat ovat kodissani esillä ja katselenkin niitä usein. Pieni haikeus iskee joka kerta mutta suru alkaa pikkuhiljaa häipymään ja jäljelle jää vain ihanat muistot.

Ihan hetken mielijohteesta ajattelin kirjoittaa pienen tarinana siitä mikä on jäänyt hänestä lämpimänä mieleeni. Ensimmäinen ajatus oli, että hän oli erittäin eläinrakas. Elämänsä aikana perheessä oli useampi koira.

Tärkein kaikista koirista taisi olla lassiekoira Kira. Tutut ovat kertoneet, että muistavat Aarnen, kun hän Kiran kanssa lenkkeili ahkerasti. Isä piti vauhtia yllä ja Kira lekutteli rauhallisena perässä. Katukuvassa he olivat varsinainen majakka ja perävaunu. Vielä viimeisinä aikoina isä aikoi ottaa koiran Kotirantaan. Isä asui loppuvuodet hoivakodissa jota kutsuttiin Kotirannaksi. Yritimme kertoa hänelle, että koiraa ei voi hoivakotiin ottaa. Loppuvaiheessa isä istui pyörätuolissa ja tiedustelinkin, että kuka sitä käyttää pissalenkillä, hän vain sanoi, että hän itse tai sitten hoitajat. Kyllä meitä sisarusten kanssa asia hymyilytti mutta pitihän sitä antaa vähän toivoa vaikkakin muuten koiran ottaminen oli mahdotonta. Hoivakodissa kävi joskus kaverikoiria vierailulla ja ne olivat isälle erittäin mieluisia kohtaamisia.

Koirien lisäksi pikkulinnut olivat hänelle tärkeitä, hän ruokki lintuja ja seuraili niitä tarkasti. Lajituntemus oli suuri. Viimeisinä vuosina teimme monta ulkoiluhetkeä Kuusamojärven rantaan katsomaan lintuja. Yksi isän lempi lauluista olikin pikku lintu riemussaan lauleleepi oksallaan ja samalla hän taputti käsiään iloisesti.

Hyvää isänpäivää isälle, joka nyt tähtenä loistaa taivaalla❤️