Kun nuorena muutimme mieheni kanssa ensimmäseen omaan kotiin niin se oli todella jännittävää. Oli ihana ostaa uudet huonekalut ja astiat sekä asetella ne oikeille paikoilleen. Ensimmäinen koti oli kerrostalossa kylän keskustassa. Siinä vaiheessa elämää se oli paras mahdollinen paikka koska siitä pääsi näppärästi piipahtamaan kaupassa ja ympärillä oli elämää.

Tämän jälkeen koti vaihtui useaan otteeseen aina vähän kauemmaksi keskustasta. Jotenkin se oli vain luontevaa hivuttautua lähemmäksi metsän reunaa. Kun lapsia tuli niin heidän kanssaan oli turvallista liikkua ulkona kun liikennettä ei ollut niin paljon mutta keskustaan kuitenkin pääsi kymmenessä minuutissa. Viimeisin Kuusamon koti oli omakotitalo metsän laidassa. Siellä asuimme 20 vuotta ja siksipä se onkin jäänyt rakkaana muistona mieleen. Lapset saivat asua rauhallisella alueella jossa oli koulu lähellä, oli omat huoneet ja iso piha. Tämä oli paras mahdollinen valinta siinä elämän tilanteessa. Kun lapset lähtivät maailmalle niin jäimme miehen kanssa kahdestaan. Alkoi uusi elämänvaihe jossa saimme nauttia runsaasta tilasta ja vapaa-ajasta. Tästä ajasta mieleen on erityisesti jäänyt takana menevä metsäpolku. Ulkoilin koirani kanssa melkein päivittäin metsätiellä. Sain nauttia muuttuvasta maisemasta kun metsä vaihtoi väriään kesästä talveen. Mettäpolku, kuten se koillismaan muurteella taittuu, oli rauhottava ja antoi levollisuuden tunteen työpäivän jälkeen. Kokoonnuimme useasti myös ystäväporukalla viettämään iltaa kotiimme kun siellä oli tilaa isomallekkin porukalle.

Jossain kohtaa ajattelin että tämä on se meidän koti loppuelämän, mutta toisin kävi. Jotenkin aloimme miehen kanssa puhumaan että on todella harmi että lapset asuu niin kaukana ja niitä näkee harvoin. Useasti yritin houkutella lapsiamme että tulisivat lähemmäs meitä kun asuivat Helsingissä. Heidän elämänsä oli jo rakentunut pääkaupunkiseudulle joten ymmärrettävää oli etteivät he lämmenneet ajatukselle. Lapset myös houkutteli meitä muuttamaan etelään mutta se tuntui meistä kaukaiselta ajatukselta.

Kun pikkuhiljaa puhuimme miehen kanssa muuttamisesta ääneen, alkoi yhä vahvemmaksi tulla tunne että jotain uutta näin keksi-iän kynnyksellä täytyisi saada elämään. Yksi pieni ratkaiseva tekijä oli kuin päätimme laittaa talon myyntiin facebookiin. Suureksi ihmeeksi se menikin heti kaupaksi. Ääneen haaveilu oli tehnyt asian todeksi. Niimpä muutimme sen kummemmin asioita miettimättä pääkaupunkiseudulle.

Kuin ihmeen kaupalla löysimme ihanan uuden paritalopuoliskon Pohjois-Espoosta. Huoneisto oli puolta pienempi kuin meidän talo Kuusamossa mutta uusi ja erittäin viihtyisä. Mikä parasta tämä asuinkeskus on vielä harvaan asuttua ja luonto ympäröi meidät. Tähän elämän vaiheeseen tämä on täydellinen paikka meille. Muutos on ollut todella suuri ja kaikki ympärillä on vierasta ja verkosto vielä hyvin suppea. Parasta kuitenkin on että lyhyen ajomatkan päässä asuu lapset sekä ympärillä on valtava palvelujen tarjonta. Tekemistä, näkemistä, uusia kokemuksia ja myös luonnonrauhaa löytyy meidän nykyisestä arjesta.

Luulempa että tämä on päätepisteemme tai eihän sitä koskaan tiedä mihin elämä vielä kuljettaa. Uskon myös että kun aikaa kuluu niin uusia ystäviä ja tuttuja tulee tulee elämäämme. Toki vanhat ystävät ja tutut sekä muu suku pysyvät rinnallamme välimatkasta huolimatta.

Kaikille vielä lopuksi että uskalla olla rohkea. Kokeile uusia asioita oli ne sitten isoja tai pieniä. Uusien kokemusten myötä avautuu aivan toisenlainen maailma. Unelmoi isosti sillä se kannattaa.